Kuolemanpelon kääntöpuolena on elämän arvostaminen

Kuolemanpelkoa voi tarkastella yhtenä elämää rajoittavista peloista, mutta sillä on myös toinen tarkoitus: se muistuttaa meitä elämästä nauttimisesta ja hetkeen tarttumisesta.

 

Kuolemanpelko on tunne, joka saattaa voimistua tietyssä elämänvaiheessa esimerkiksi joutuessamme kokemaan läheisen kuoleman tai tullessamme muulla tavoin vastakkain sen tosiasian kanssa, että elämä on väliaikaista ja kuolema kohtaa meistä jokaisen lopulta.

 

Elämän alkutaipaleella emme yleensä tule ajatelleeksi sen väliaikaisuutta. Lapsesta elämä tuntuu pitkältä ja tärkeiden ikään liittyvien rajapyykkien saavuttaminen loputtoman hitaalta. Nuoruusikään tullessa elämän energia virtaa vahvana ja kuolema on kaukainen ajatus. Hurjapäisimmät tuntuvat jopa uhmaavan kuolemaa uskaliaisuudellaan ja hankkiutumalla vaarallisiin tilanteisiin. Vaikka vanhemmat saattavatkin joutua vastaamaan lastensa kysymyksiin kuolemasta, pelko elämän päättymisestä ei yleensä lapsena ja nuorena ole vielä voimakkaasti ja konkreettisesti läsnä.

 

Kun ikäännymme ja saamme perheenlisäystä, monelle yhä useammin konkretisoituu ajatus, että olemme täällä vain käymässä. Katsoessamme nuorempien kasvamista näemme elämän kiertokulun muodostuvan sukupolvien kerroksista, joissa viestikapula, eli opit, taidot ja perinteet, siirtyy vanhemmilta nuoremmille ja vanha tekee tilaa uudelle. Tällöin myös huoli tai pelko omasta kuolemasta saattaa nousta pintaan.

 

Mitä pelkäämme kun pelkäämme kuolemaa?

 

Kuolemaa pelkäävä murehtii jäljellä olevaa aikaa tai sitä, onko eletty elämä tullut käytettyä riittävän mielekkäällä ja merkityksellisellä tavalla. Toisille ajatus oman elämämme katoavaisuudesta ja jäljelle jäävästä aineettomasta tai aineellisesta perinnöstä saattaa huolestuttaa. Mitä meistä jää jäljelle kun poistumme elävien keskuudesta ja jätämmekö maailmaan merkin itsestämme? Toisia puolestaan pelottaa tuntematon: kuollessamme jätämme taaksemme paitsi läheisemme myös ainoan tuntemamme elämän. Epätietoisuus siitä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, voi tuntua pelottavalta.

 

Toisaalta kuolemanpelko voi vähentyä iän myötä: erään tutkimuksen mukaan yli 55-vuotiaista vain joka kymmenes sanoi pelkäävänsä kuolemaa kun taas 18-34-vuotiaista noin joka neljäs koki kuolemanpelkoa. Iän karttuessa joudumme kasvotusten kuoleman kanssa useammin, mikä voi auttaa käsittelemään kuolemaan liittyviä ajatuksia omalla kohdalla ja vähentää siten pelkoja.

 

Kuolemanpelkoon liittyvät ajatukset ovat tavallisia ja ne kuuluvat ajoittain ihmiselämään. Kuten muidenkin pelkojen kohdalla, myös kuolemanpelko voi ottaa liian suuren otteen ja alkaa hallita ja rajoittaa elämää. Jos voimakas kuolemanpelko on jokapäiväistä ja se estää elämästä arkea normaaliin tapaan, kannattaa hakeutua ammattimaisen keskusteluavun piiriin.

 

Kuolemanpelko opettaa arvostamaan elämää

 

Elämän päättymiseen liittyvien ajatusten kanssa voi tulla sinuiksi pohtimalla, miten haluaisi loppuelämänsä järjestää ja elää, jotta elämä tuntuisi mahdollisimman täyteläiseltä ja hyvin eletyltä. Joskus parasta lääkettä pelkoon on sen kohtaaminen: kun opettelemme kohtaamaan suruun ja menetykseen liittyvät pelkomme ja tunteemme, ne saattavat asettua paremmin omiin mittasuhteisiinsa.

 

“Ajatus kuolemasta opettaa meidät arvostamaan elämää.“ – Kiipeilijä Wolfgang Güllich (1960-1992)

 

Kuolemanpelko voi tuntua synkältä ajatukselta, mutta sitä voi ajatella myös positiivisessa valossa: se muistuttaa meitä elämän hauraudesta ja käsillä olevan hetken arvokkuudesta. Ajatus väliaikaisuudesta kehottaa meitä nauttimaan elämästä, olemaan läsnä tässä ja nyt ja tarttumaan toimeen, jos toivomme elämässämme jonkun asian korjaantuvan.

 

Elämää ei tarvitse elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen, mutta jokaisen päivän arvostaminen voi ohjata kohti hyvin elettyä elämää.

 

 

Lähteet:

Kalevavakuutus.fi (22.9.2014): Tutkimus: Lapsiperheissä pelätään omaa tai puolison kuolemaa

Wolfgang Güllich team