Suru ei tarvitse tavoitetta

Läheisen ihmisen kuolema on ihmiselämän merkityksellisimpiä tapahtumia. Menetys on osa sitä, keitä olemme ja miten elämme. Onko surusta siis edes mielekästä pyrkiä eroon?

Suru käy syvälle, ravistelee sydänjuuria myöten. Painoarvostaan huolimatta suru on leimattu häiriötilaksi, josta pitäisi päästä yli. Se on pitkään sanoitettu surutyöksi – siis urakaksi, joka täytyy saada tehdyksi. Ajatuksena on, että suru tulisi siivota syrjään, hoitaa pois häiritsemästä normaalia elämää.

Avuksi on saatavilla sairauslomaa ja lääkkeitä, onnekkaimmille kenties terapiaa. Surevia työkseen tukevat ovat omaksuneet tutkijoiden ja median luoman kuvan siitä, että suru on luonteeltaan etenevä prosessi. Surevaa pyritään ohjaamaan prosessissa eteenpäin, kohti tulevassa siintävää tavoitetta.

Tavoitteiksi tarjotaan muun muassa tilanteen hyväksymistä tai surusta yli pääsemistä. Juuri nyt on muodikasta korostaa surusta toipumista tai siitä selviytymistä. Ihanne on sinnikäs ja sietokykyinen, resilientti ihminen, joka kestää elämän karikot.

 

”Vasta kun menetys tulee riittävän lähelle, prosessikaaviot katoavat ja lainalaisuudet huutavat poissaoloaan. Suru onkin omalakinen ja ennakoimaton eikä taivu teorioihin.”

 

Kun kaavat katoavat

Erityisen syvään on juurtunut käsitys siitä, että surussa eteneminen tapahtuu erilaisten vaiheiden kautta. Ajatus vaiheittaisesta etenemistavasta liitetään myös muunlaisiin äkillisiin ja kipeisiin tapahtumiin ihmiselämässä. Kaavamainen lähestymistapa tuo hallittavuutta kaaokseen, jota elämän arvaamattomuus synnyttää.

Mielikuva vaiheittain etenevästä surusta rikkoo mahdollisuuden nähdä jokainen menetys ja jokainen sureva jakamattoman ainutkertaisina. Vasta kun menetys tulee riittävän lähelle, prosessikaaviot katoavat ja lainalaisuudet huutavat poissaoloaan. Suru onkin omalakinen ja ennakoimaton eikä taivu teorioihin.

Läheisensä menettäneen korvissa puhe toipumisesta tai selviytymisestä voi tuntua täysin vieraalta, sillä elämään on tullut jotakin paljon suurempaa ja pysyvämpää kuin hetkellinen häiriö tai sietokykyä vaativa suoritus. Tavoitteellisuuden alleviivaaminen aiheuttaa ahdistusta ja ristiriitaisia tunteita. Miten toipua takaisin entiseen, kun maailma on täysin toinen eikä normaalia enää ole?

Kysymyksiä herättää myös se, mitä selviytyminen tarkoittaa. Eikö jokainen, joka on elossa, ole selviytynyt? Joskus surevat kuvaavat kyllä selviytyneensä surustaan. Surua ei voi kuitenkaan siivota syrjään vain sanavalinnoilla. Kun surevien kokemuksia kuuntelee tarkemmin, käy ilmi, että myös selviytyneiksi itseään kuvaavat ovat monin tavoin kietoutuneet suruunsa. Menetys vaikuttaa heidän elämäänsä voimallisesti edelleen.

Suru suuntaa katseen menneeseen

Vaatimus pyrkiä tarmokkaasti kohti tavoitetta on surevalle vieras myös siksi, että surevan silmin tavoiteltavin elämä on harvoin tulevassa. Surevan oma katse kääntyykin luontevimmin taaksepäin. Mennyt on arvokasta, sillä silloin menetetty läheinen vielä oli katseen ja kosketuksen ulottuvilla.

Lupaa kääntyä menneeseen tai pysähtyä pohtimaan menetyksen merkityksiä ei ole, sillä surevaa ympäröi ilmapiiri, jossa oikea suunta on aina edessäpäin. Tätä kuvastaa se, että ammattilaiset kantavat huolta siitä, että läheisensä menettäneet jumiutuvat suruunsa. Mutta onko pysähtyminen ongelma vain silloin, kun ihanne on eteenpäin meneminen ja surusta eroon pääseminen? Miksi suruun ja menetyksen merkityksiin pysähtyminen on vaarallista? 

Menetys jättää aina jälkensä

Osa surevista kertoo yrittäneensä tehdä surutyötä jopa vuosikymmenten ajan. Tavoite ei kuitenkaan tunnu täyttyneen eikä sureva ole edes hahmottanut, mitä mystisellä surutyöllä tarkoitetaan. Tässä tilanteessa oivallus siitä, että surun voi nähdä toisin, on suuri lohtu. Mutta mitä suru sitten on, jos se ei ole kohti toipumista tai selviytymistä etenevä prosessi?

Vaihtoehdon prosessiajattelulle tarjoaa menetyksen ymmärtäminen kokemukseksi. Kokemuksella ei ole suuntaa eikä tavoitetta. Kaikille inhimillisille kokemuksille on ominaista, että ne koskettavat ihmistä kokonaisvaltaisesti ja jättävät aina jälkensä. Kokemuksesta ei tarvitse eikä edes voi päästä yli, toipua tai selviytyä, sillä kaikki kokemukset kietoutuvat ainutkertaisella tavalla osaksi minuuttamme.

Menetyskokemukseksi ymmärrettynä suru on osa tarinaamme ja jää väistämättä osaksi meitä ja elämäämme. Tämä tekee surusta arvokasta ja vaalittavaa. Surusta luopuminen merkitsisi sitä, että luopuisi osasta itseään. 

Surun sylissä

Kun surusta ei ole painetta päästä yli tai eroon, murheen monia merkityksiä ehtii pysähtyä miettimään. Kaiken pysähtymisestä ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan, sillä aika etenee joka tapauksessa, halusimme tai emme. Etenevää onkin aika, ei suru.

Ohimenevän häiriötilan sijaan surun voi nähdä olemisen tilaksi. Silloin sureva saa luvan laskeutua surun kiireettömään syliin. Syli ei ole ainoastaan lempeä, mutta sieltä käsin katse saa kääntyä myös taaksepäin. Laskeutuminen surun syliin ei tarkoita sitä, että elämässä ei voisi olla muitakin kuin murheellisia sävyjä. Itse asiassa ne näyttäytyvät surua vasten usein aiempaa kirkkaampina. Tämän häikäisevän kontrastin vuoksi surusta ei ole tavoiteltavaa eikä edes mielekästä pyrkiä eroon.